Image by cnn
Anthony Bourdain, jonka äiti oli sekulaari juutalainen, kuoli ilmeiseen itsemurhaan 8. kesäkuuta 2018. Näin Forward uutisoi hänen ruokaohjelmansa jaksosta Pyhällä maalla.
Minulla on tunnustus – ruokatoimittajalle jokseenkin sopimaton tunnustus – en pidä ruokatelevisiosta. Kiitos paljon ruokapornokuvista jalokivimäisistä amuse boucheista ja tornimaisista kakuista, mutta mieluummin kokkaan kuin kuolaan tietokoneen ääressä.
Minulla on yksi merkittävä poikkeus: kaikki, missä on Anthony Bourdainia. Räväkän mutta oivaltavan entisen keittiömestarin ohjelmat ovat minulle must watch -tapahtumia. Osittain viihdettä, osittain olennaista kulinaarista koulutusta, olen seurannut Tonyn matkustavan ympäri maailmaa ja maistelevan ruokia, jotka ovat saaneet minut nousemaan lentokoneeseen, ja ruokia, joita en koskaan halua syödä, vaikka makuhermoni kehittyisi miten paljon tahansa (anteeksi, eläimen tulessa paahdettu peräaukko Namibian jaksossa oli liikaa).
Mutta ennen tätä vuotta (ja tämän illan jaksoa, tämän kauden jakson Parts Unknown ensi-iltaa) Bourdain ei ollut koskaan matkustanut maistelemaan keittiötä, jonka tunnen parhaiten – israelilaista ruokaa. Vuonna 2011 Jewish Journalin Rob Eshman kirjoitti avoimen kirjeen, jossa hän kehotti Tonya matkustamaan Pyhään maahan, ja samoihin aikoihin perustettiin Facebook-ryhmä nimeltä ”Send Anthony Bourdain to Israel”.
No, kesti 11 kautta, mutta Bourdain saapui vihdoin. Se, mikä olisi voinut olla näyttävä jakso, joka keskittyi Israelin ja palestiinalaisalueiden nouseviin ruokakulttuureihin, muuttui ehkä pettymyksellisimmäksi Bourdain-ohjelmaksi, jonka olen nähnyt.
Jakso alkaa, kun Tony tyypilliseen tapaansa pohtii ääneen: ”Se on helposti maailman kiistanalaisin kiinteistö… eikä ole mitään toivoa, ei mitään, puhua siitä suututtamatta jotakuta, ellei peräti kaikkia.” Tuo voi hyvinkin pitää paikkansa, mutta sen sijaan, että Bourdain omaksuisi patentoidun ”Haista vittu, sanon mitä haluan” -asenteensa, hän viettää jakson näyttämällä fyysisesti epämukavalta ja yrittäen epätoivoisesti peittää perustansa ja olla, kuten hän sanoo, suututtamatta ketään.
Hän jakaa aikansa Kotelin ja vanhankaupungin, Länsirannan siirtokuntakohteen, arabien pakolaisleirin ja jopa Gazan välillä yrittäen tarjota jokaiselle jotakin. Hän on niin keskittynyt keskustelemaan politiikasta ja jokapäiväisestä elämästä, että hän jättää huomiotta sen, miten uskonto vaikuttaa alueen ruokaan, ja melkein missaa aterian, joka hänelle tarjoiltiin vieraillessaan palestiinalaisessa kokkikoulussa Länsirannalla. Ja mikä tärkeintä, hän jättää kokonaan keskustelematta siitä, mikä määrittelee israelilaisen keittiön ja Länsirannan palestiinalaisten keittiön.
Kommentoijat ja bloggaajat kritisoivat pitkään Bourdainin viivyttelyä ohjelman kuvaamisessa ja sanoivat, että hän vältteli poliittisesti latautuneen konfliktin käsittelemistä – väitteessä on todennäköisesti jonkin verran perää.
Aluksi olin kuitenkin kiitollinen viivytyksestä. Israelin kulinaarinen näyttämö on kehittynyt valtavasti viime vuosina sekä kotimaassa eli Tel Avivissa ja Jerusalemissa että ulkomailla lontoolaisten kokkien Sami Tamimin ja Yotam Ottolenghin (joka liittyy Bourdainin seuraan osaan ohjelmasta) kansainvälisesti myydyn keittokirjan ”Jerusalem” ansiosta. Toivoin, että aika antaisi Tonylle mahdollisuuden saada todellisen maistiaisen siitä, mitä pöydissä tarjoillaan eri puolilla maata. Mutta hän hädin tuskin raapii pintaa ja viettää niukasti aikaa keskustelemalla ruoasta Ottolenghin kanssa, joka on kiistatta maailman merkittävin israelilainen kokki.
Odotus kannatti kuitenkin yhdellä merkittävällä tavalla. Bourdainin äskettäinen siirtyminen Travel Channelilta CNN:lle oli todennäköisesti se, mikä mahdollisti hänen pääsynsä Gazaan. Ohjelman ylivoimaisesti mielenkiintoisin jakso tapahtuu ruuhkaisella alueella palestiinalais-amerikkalaisen keittokirjailijan Laila el-Haddadin kanssa, joka pilkkoo Gazan ruoan kolmeen eri keittiöön – vuoden 1948 pakolaisten ruokiin, Gazan kaupungin mausteisiin erikoisuuksiin ja rannikon mereneläväpainotteiseen keittiöön. Mutta tämän kohtauksen ja pysähdyksen Majdassa, joka on palestiinalaisen miehen ja israelilaisen vaimon yhdessä omistama ravintola Jerusalemin juurella, lisäksi jakso on järkyttävän vailla ruokaa.
Jaksossa oli viihdyttäviä hetkiä: otos Bourdainista pukemassa tefilliniä Kotelissa on mittaamattoman arvokas, ja hänen tökerö vitsinsä siitä, mitä Jeesus olisi pitänyt yllään, herätti naurunremakkaa kanssakatsojieni keskuudessa sen jälkeen, kun hän oli löytänyt orjantappurakruunun. Mutta – ehkä pyrkiessään välttämään joidenkin katsojien loukkaantumista – jaksossa oli huomattavan vähän hänen tunnusomaisia kertosäkeitään. Pelkäänpä, että suuri osa kuvausryhmän kuvauksista päätyi leikkaamoon, mikä loi kuivan jakson, josta puuttui mukaansatempaava juoni ja rehellisesti sanottuna joitakin asiaankuuluvia ruokakuvia.