Blurin paluu sai DiS-tiimin sekaisin. Sen kunniaksi olemme yrittäneet koota ”lopullisen listan” heidän parhaista biiseistään.
Wait! What?! Blur on palannut? Kyllä, jos et saanut tuulta alleen heidän suuresta ilmoituksestaan aiemmin, he soittavat Hyde Parkissa lauantaina 20. kesäkuuta 2015 (lisätietoja). Lisäksi kannattaa varmaan merkitä päiväkirjaan 27.4.2015, sillä tuona päivänä Damon, Graham, Alex ja Dave julkaisevat upouuden albumin. Albumin nimi on The Magic Whip, ja voit kuulla siltä kappaleen ’Go Out’ alla olevalla YouTube-soittolistallamme…
21) Go Out
Marc Burrows: Kaikista Blurin aikakausista, joihin palata, ei odottaisi, että The Great Escape olisi heidän lähtökohtansa uudelle singlelle, mutta silti se on juuri se bändin aikakausi, johon tässä eniten vedotaan. ”Oh-oh-ohit” ja Coxonin räiskyvät anti-soolot ja purkautuminen ovat kaikki tuolta aikakaudelta. Albarn on palannut luonnostelemaan hahmoja – tämä on ”liikaa länsimaisia miehiä, ylin nappi auki” – Hong Kong, se on kuohuvaa ja loistavaa ja täysin odottamatonta, ja täysin, ainutlaatuista Bluria. Riemastuttava paluu.
Sean Adams:
20) The Universal
Russell Warfield: Ei ole helppo keksiä montaa stadionin kokoista tyrmääjää, jotka sekoittaisivat näin tehokkaasti syvän surun ja näin kohottavan riemun. Sen juju on sen kertosäkeen moniselitteisyydessä. Onko se tyhjä lupaus universaalista täyttymyksestä? Vai aidosti toiveikas mahdollisuus parempaan elämään? Yhdistettynä tuohon torvien ja jousien kukoistukseen saat harvinaisen esimerkin kappaleesta, jota käytetään jokaisessa urheilumontaasissa, ilotulitusnäytöksessä, Glaston esikatselussa, yleishyödyllisten yhtiöiden mainoksessa ja hyväntekeväisyyspyynnössä, jonka olet koskaan nähnyt koko vitun elämäsi aikana, koska se on oikeasti, oikeasti, oikeasti, oikeasti niin hyvä.
Sean Adams: Blurin ongelma on se, että tämä saattaa olla heidän paras kappaleensa, mutta se on niin osa kansallista DNA:tamme, että sitä on vaikea koskaan oikeasti kuulla ilman, että lähes kahden vuosikymmenen populaarikulttuurin ja henkilökohtaisten muistojen riekaleet vilahtavat mielen silmissä. Se on kaunis kappale, ja se tekee ehkä pilkkaa tämän listan järjestyksestä.
19) Death Of A Party
Russell Warfield: Vuoden 1997 samannimisellä albumilla Blur jätti taakseen erikoisen brittiläisen epävarmuuden ja alkoi tutkia yleisempiä syrjäytymisen teemoja. Tällä levyllä on sietämättömän hillittyä melankoliaa, jota ei hillitse heidän aiempien levyjensä satiiri, ja ilman Tenderin kaltaisten tulevien kappaleiden emotionaalista pommitusta. Surullinen, kalteva Death Of A Party on heidän paras esimerkkinsä tästä oudon irrallisesta tunnelmasta, johon he eivät koskaan kunnolla palanneet.
18) Dan Abnormal
Christopher McBride: Ei siksi, että se olisi heidän paras kappaleensa (tai edes The Great Escape -levyn paras kappale), vaan siksi, että muutama vuosi sitten se inspiroi minua kirjoittamaan webcomicin samannimisestä britpopia/indietä rakastavasta avaruusolennosta, joka sekoilee kaikenlaisissa kommelluksissa. No, sanon inspiroinut, koska se ei koskaan lähtenyt mieleni perukoille, koska a) en osaa piirtää, ja b) se oli kauhea, kauhea idea.
17) Sing
Jon Falcone: Liityin hoi-polloihin odotetussa Blur Vs Oasis -mediakohussa, rakastin The Great Escapea ja ilmeisesti Parklifen sinkkuja. Pystyä sitten palaamaan taaksepäin ja tutustumaan back catalogueen oli minulle uusi kokemus ja sellainen, joka todisti vahvasti, useimmissa tapauksissa, että aikaisempi kama on parasta (no, ainakin siihen asti kunnes Blur tuli ulos). Se on niiden paras biisi, I rex.
16) Country House
Marc Burrows: Mä tiedän, mä tiedän. Lakkaa katsomasta minua noin. ’Country House’ on kiinnostavinta mitä Blur on koskaan tehnyt. Älkää välittäkö polveilevasta-äiti-ruskeasta kertosäkeestä ja nikkaroidusta-hulluuden vaskisektiosta, ja ÄLKÄÄ ehdottomasti välittäkö videosta. Tämä on täysin hulluuden rajamailla olevan bändin työtä. Graham, joka yritti heittäytyä ikkunasta ulos tällä kaudella, piikittelee sitä oudolla, epäsointuisella art-rock-soololla, ”blow, blow me out” kuulostaa ihan Pink Floydilta, ja koko hommassa on sairaan epämukava pohjavire. Se on sekopäistä ja outoa ja hieman huolestuttavaa, samalla kun se naamioituu music-halliksi. Tämä on Blur väärinymmärrettynä pop-art-projektina.
15) She’s So High
Marc Burrows: Demokraattisimmin kirjoitettu Blurin sinkuista: Alex kirjoitti sointusarjan, Graham riffin, Damon kertosäkeet. Se onnistuu kuulostamaan Oasikselta kaksi vuotta ennen yhtyeen perustamista, ja siinä on hypnoottista vetovoimaa, kun se yhdistää laahaavan, merisairaan kitarahahmon laahaavaan, pussimaiseen biittiin. Damonin ”I want to crawl all over her” -kappaleessa ei ole mitään järkeä, mutta mielikuvat ovat oudon mieleenpainuvia. Se luultavasti merkitsee heille enemmän kuin meille (he avasivat sen comeback-keikoillaan), mikä on omalla tavallaan syy juhlia sitä. Se oli tupla-A-puoli, mutta kukaan ei koskaan muista sitä.
14) Badhead
Paul Brown: Yksi parhaista asioista Blurissa on se, että on yhtä monta syytä rakastaa heitä kuin on ihmisiä, jotka rakastavat heitä. Minulle heidän suurin vahvuutensa oli heidän kykynsä kuvata surua näennäisen iloisen pop-kappaleen sisällä, ja Badhead, joka asettuu sopimattomasti Parklifen Bank Holidayn ja The Debt Collectorin väliin, ilmentää tätä. Ei liian hienovarainen (ja kauhean 90-luvun) puhallinsoitto ja Marrin kitaran sirkuttelu luovat upean, auringonpaisteisen spektaakkelin ennen kuin kertosäe alkaa ja yksi Damonin parhaista röyhkeän ujostelevista lauluäänistä sataa heidän paraatiinsa antaen samalla herkullisen aavistuksen siitä melankoliasta, joka seuraisi myöhemmillä Blur-levyillä.
13) Beetlebum
Marc Burrows: IT’S ABOUT HEROIN YOU KNOW. Ja se kuulostaa ’The Beatlesilta’. Mikä on nokkelaa, koska tuohon aikaan Oasiksen ympärille oli syntynyt jonkinlainen toisen käden Beatle-mania, jonka hullunmyllyhenkiset tempaukset ja stadionbiisit olivat alkaneet saada Blurin tuntumaan vähän vanhanaikaiselta. Albarnin vastahyökkäys oli loistava – haikea, kaunis, nyökyttelevä balladi, joka kuiskasi: ”Hei kaverit, jos ette ole huomanneet, me olimme luovia kummajaisia koko ajan ja olemme loistavia. Tunkekaa areenoillenne.” Samalla he väistämättä loivat täydellisen hetkensä.
12: No Distance Left to Run
Paul Faller: Joskus erossa ei ole pahansuopaisuutta. Toivot toiselle parasta, vaikka hän on poistunut elämästäsi. Et halua nähdä häntä – et ilkeydestä tai vihasta, vaan yksinkertaisesti siksi, että se sattuu liikaa. Albarn vangitsee ytimekkäästi tuon ehdottoman emotionaalisen uupumuksen tunteen kappaleessa ”No Distance Left To Run” – hänen koskettavat sanoituksensa yhdistyvät Coxonin romahtavaan, epäsointuiseen kitaralinjaan luodakseen täysin surkeasta tilanteesta kauneuden.
11) Mainos
Dom Gourlay: Moderni elämä saattoi olla roskaa, mutta nämä kaksi minuuttia hillitöntä iloa vakuuttivat epäilijöille, ettei Blur ollut sitä. Identtisen grungen ja pian poikamaisen Union Jackin lipunkantajien aallonharjalla ”Advert” sytytti uudelleen soihdun, jonka Blur sytytti pari vuotta aiemmin virheettömän varhaisen 45:nsä aikana. Se, että sitä ei julkaistu singlenä, kertoo varmaan paljon ’Modern Life Is Rubbishin’ muusta osasta, mutta minulle tämä oli tuon albumin ja heidän silloisten live-esiintymistensä keskipiste.
10) Out of Time
Sean Adams: Ajatella, että Damon tunnetaan parhaiten hiteistään kuten ’Parklife’ ja ’Song 2’, kun hän on kynäillyt joitain hienoimpia ja sydäntä särkevän kauniita balladeja, jotka on koskaan nauhalle tallennettu, on varmasti hieman turhauttavaa hänelle (vaikka olen varma, että iso-suuri summa hänen pankkitilillään ja sen tarjoama vapaus korvaa sen enemmän kuin hyvin). ’Out of Time’ voitaisiin helposti hylätä jonkinlaisena bassovetoisena Radioheadin pehmeänä biisinä, mutta sen tekstuurit (kitaraa pitkin liukuvien sormien squrik, väkijoukon puhuminen, sitara(?) ja mikä se käänteinen jousi/kaukojunan ääni onkaan esirehussa, joka kuulostaa kuin tähti räjähtäisi) ja hänen äänensä inhimillisyys nostavat tämän lempeän, näennäisen lohduttoman biisin joksikin musertavaksi ja ihmeen täyteiseksi.
9) Ambulanssi
Hayden Woolley: Kuka olisi ikinä uskonut, että tällainen kauneus voisi syntyä siitä hajanaisesta myllerryksestä, joka ympäröi Bluria Think Tankin kypsymisen aikana? Mutta tässä se on. Kuten kaikki loistavat avausraidat, se pakottaa sinut lankeamaan lumoukseensa, matalan tason hypnoosiin, joka rakentuu räiskyville käärmeenlumoaville biiteille ja jota vaisuimmat bassolinjat haavoittavat. Se on rauhoittava, toistuva päiväuni, joka avautuu yhtä luonnollisesti kuin hengitys itsessään. Se on Blurin ääni, joka laajentaa rockin ja popin sanastoa, ja yhtä kaunis kuin kaikki heidän koskaan tuottamansa.
8) Blue Jeans
Gemma Samways: Niin paljon kuin pidänkin ’Popscenen’ väkevyydestä ja ’For Tomorrow’n rehevästä orkestraatiosta, Blur on parhaimmillaan ollessaan hillityn melankolisessa tilassa. Kiertelevä kitaramelodia, syklinen rytmi, haikea laulu ja lämpimät, harmonikankaltaiset koskettimistoefektit, ”Blue Jeans” ei huuda loistavuudestaan, pitkälti siksi, ettei sen tarvitsekaan. Parhaat pisteet myös – varmasti ainoasta viittauksesta ”ilmapehmustettuihin jalkapohjiin” indie-popin historiassa.
7) 1992
Andrzej Lukowski: 13 on 1990-luvun paras brittiläinen levy (onhan se, turpa kiinni), ja ”1992” on sen apoteoosi – se on häkellyttävän surullinen, vaivatta kaunis ja täysin erillään kaikesta muusta, mitä musiikissa tuolloin tapahtui. Tuo takaisinkytkennän välähdys, joka hitaasti paisuu ja paisuu ja syttyy sitten surumieliseksi roihuksi, on aivan huikea, kuin koko vuosikymmenen rovio.”
6) Fools Day
Marc Burrows: Sinkku, jonka ei koskaan pitänyt tapahtua. Reunion, Hyde Park ja Glastonbury olivat tulleet ja menneet ja monet epäilivät, että se oli siinä – he olivat lähettäneet vanhan tytön pois tyylikkäästi. Viimeinen kierros korttelin ympäri. Sitten yhtäkkiä, eräänä aamuna, ”kylmänä kevätpäivänä” ”Fools Day” ilmestyi ja tyrmäsi kaikki. Se ei missään nimessä ole mikään kivikautinen klassikko, mutta jo sen olemassaolo tekee siitä erityisen – yhtäkkiä saimme kuulla heidät taas, kunnolla, ei vain vanhoja kappaleita pyöräyttämässä, vaan oikeasti, oikeasti, Blurina. Damon on aivan utuinen ”vanhan, suloisen musiikin rakkaudesta”, Alexilla on groove päällä, ja sitten, ja sitten, juuri kun ihmettelet, mihin tämä kaikki voisi johtaa, Graham iskee näitä gonzo-kierteitä ja se on vain… loistavaa. He ovat siellä. Ne ovat aitoja. Emme enää vain juhlineet menneisyyttä, yhtäkkiä pidimme kiinni huomisesta, ja koko maailma tuntui hieman paremmalta sen ansiosta.
5) On Your Own
Gavin Miller: Kun se ilmestyi, en juurikaan pitänyt elektroniikasta, ja olin aika lailla britpop-klubin täysmaksullinen jäsen, joten kun kuulin ne oudot syntetisaattoripläjäykset, sen uskomattoman glitched-kitarariffin ja ison iskevän rumpukoneen, olin vähän hämmentynyt. Pystyisinkö pitämään tästä? Onko se edelleen ”oikeaa musiikkia”? Tuleeko indiepoliisi ja vie minut pois, koska pidän siitä? Sitten, noin viiden minuutin kuluttua, unohdin kaiken tuon paskan ja päätin, että rakastin sitä ehdottomasti.”
Marc Burrows: ”On Your Own” -fakta: Kitarakohta tehtiin yhdellä otolla, koska Graham kieltäytyi soittamasta sitä uudelleen.”
4) Look Inside America
James Skinner: ”Well we played last night / It was a good show”, laulaa Albarn ’Look Inside America’ -kappaleen ensimmäisessä säkeistössä. Sitten: Graham Coxonin vähäinen mutta tehokas lead-kitarariffi, jota seuraa jousien kukoistus ja varsinainen kappale. Riippuen siitä, miten sitä katsoo, se on yksi heitteillejätetyistä kappaleista yhdellä bändin erimielisimmistä LP-levyistä, tai – ja minä näen sen mieluummin näin – avainhetki yhtyeen käännekohdassa, joka osoittautui ratkaisevaksi käännekohdaksi. Huomattavasti raapaisevampien ja synkempien kappaleiden ’I’m Just a Killer for Your Love’ ja ’Strange News From Another Star’ väliin sullottuna Albarn kertoo Yhdysvaltain kiertueella elämisen ikävyydestä tavalla, joka on väsynyt mutta voitokas; varmasti räjähtävä, mutta yhtä vastustamaton ja melodinen kuin bändin parhaat kappaleet. (Hieno repliikki myös Annie Hallista.)
3) Star Shaped
Sean Adams: Kaikki, mikä on hienoa Blurin biisintekemisessä ja heidän pohjimmaisessa brittiläisyydessään, tiivistettynä yhteen täydelliseen pop-kappaleeseen. Siinä on Queenin mahtipontisuutta ja hölmöyttä ”For!”. The! Future!” -kappaleiden rinnalla, ja säkeistöjen vivahteikkaiden, hieman snarkkisten, Morrisseymaisten vinjettien rinnalla; keskimmäisessä kahdeksasosassa kuullaan Coxonin räiskyvää kitaraa rumpujen napsahtaessa kuin ne olisi samplattu ”Let’s Dancesta”. Sitten on tyylikäs outro, joka – kuten ”The Universal”, ”No Distance Left to Run” jne. – jotenkin palauttaa sinut takaisin maan pinnalle sen jälkeen, kun olet keikkunut pogo-keppiä pitkin edelliset kolme minuuttia. Leikkaa lähes jokainen Coxon & Co:n biisi kahtia, ja löydät sen ytimen läpi kulkevan tähdenmuodon.
2) Song 2
Derek Robertson: Joo, se on iso, räväkkä, eikä erityisen fiksu – ja on tiettyä ironiaa siinä, että Blur, kaari-, yhteiskuntakommentti- ja älykkään, tulevaisuuteen suuntautuvan popin kuninkaat, saavuttivat suurimman menestyksensä typeröitymällä alaspäin ja varastamalla kolmiäänisten biisien kirjosta – mutta tuo riffi! Tuo viha! Se oli puhdas adrenaliiniryöppy täyttä rokkia, kotibileissä kännissä juopottelevien teinien kissanminttua. Woo hoo todellakin.
1) End Of A Century
Robert Leedham: Damon Albarn on tehnyt uran siitä, että hän on sentimentaalisempi kuin keskiverto juntti. Kun hän ei hengaile vauvanorsujen kanssa, Blurin keulahahmo laulaa selkokielellä maskuliinisuudesta, keski-ikäisyydestä ja nykyajan pahoinvoinnista. ”It’s nothing special”, hän julistaa ”End Of A Century” -kappaleessa, mutta se ei ole totta. Musiikki on sitä varten, että siihen voi samaistua, ja Albarn on harvoin vaikuttanut inhimillisemmältä kuin Parklifen angstisella kohokohdalla. Hän istuu kotona rakastavan tyttöystävänsä ja televisiovastaanottimensa lämpimän hehkun ympäröimänä, mutta hän on silti levoton. Onko tämä kaikki, mitä sadan vuoden aikana saavutettu edistys on tarjonnut? Älä huoli Damon, meillä on nyt Netflix.
Related Reading:
1) Re-issues reviewed: Leisure, Modern Life is Rubbish, Parklife, The Great Escape, Blur, 13 ja Think Tank.
2) Live Review: Blur in Hyde Park, elokuu 2012.
3) Leave ’Mr Tembo’ Alone: Damonin Mercury-ehdokkuuden saanut albumi on loistava
4) Damon Albarn: The Appiest Man in Showbiz?
5) The Cribs: 21 parasta biisiä