Varhainen kehitysEdit
Nykyaikaisen kaksoisnäytelmän esitysmalli sai alkunsa brittiläisistä musiikkisaleista ja amerikkalaisesta 1800-luvun loppupuolelle sijoittuneesta vaudeville-skenestä. Siellä suoraa miestä tarvittiin toistamaan koomikon repliikkejä, koska yleisö oli äänekäs. Pian kehittyi dynamiikka, jossa heteromies oli kiinteämpi osa esitystä, ja hän valmisteli vitsejä koomikolle, joka esitti iskurepliikin. Suosittuja vetonauloja olivat esimerkiksi George Burns ja Gracie Allen (aluksi Burns toimi koomikkona, mutta vaihtoi nopeasti roolia, kun Gracien suurempi vetovoima tunnustettiin), Abbott ja Costello, Flanagan ja Allen, Gallagher ja Shean, Smith ja Dale sekä Lyons ja Yosco. Dynamiikka kehittyi, ja Abbott ja Costello käyttivät nykyaikaista ja tunnistettavaa kaavaa rutiineissa, kuten Who’s on First? 1930-luvulla, ja Flanagan ja Allen käyttivät ”ristiin puhumista”.
Vaikka vaudeville kesti 1930-luvulle asti, sen suosio hiipui elokuvien yleistymisen vuoksi. Jotkut eivät selvinneet elokuviin siirtymisestä ja katosivat. 1920-luvulla kaksoisnumerot alkoivat saada maailmanlaajuista mainetta helpommin mykän aikakauden myötä. Komiikkaa ei saatu ”ristipuheesta” tai nokkelista sananvaihdoista, vaan slapstick-rutiinien ja hahmojen toiminnan kautta.
Ensimmäinen kaksoisnäyttelijä, joka sai maailmanlaajuista mainetta elokuvan kautta, oli tanskalainen kaksikko Ole & Axel, joka teki ensimmäisen yhteisen elokuvansa vuonna 1921. Saman vuosikymmenen jälkipuolisko esitteli maailmalle Laurelin ja Hardyn jäljittelemättömän tiimin. Kaksikko ei ollut koskaan työskennellyt yhdessä näyttämöllä (he tekivät sitä vuodesta 1940 lähtien), vaikka molemmat olivat työskennelleet vaudevillessä – Stan Laurel Charlie Chaplinin kanssa osana Fred Karnon armeijaa ja Oliver Hardy laulajana. Laurelia voisi kuvailla löyhästi koomikoksi, vaikka parivaljakko olikin ensimmäisiä, jotka eivät sopineet muottiin monien kaksoisnumeroiden tapaan, vaan molemmat ottivat melko tasavertaisen osuuden naurusta. Kaksikko toimi ensimmäisen kerran yhdessä kaksinpelinä vuoden 1927 elokuvassa Duck Soup. Ensimmäinen Laurelin ja Hardyn elokuva oli nimeltään Putting Pants on Philip, vaikka heidän tuttuja hahmojaan ei ollut vielä luotu. Ensimmäinen elokuva, jossa molemmat esiintyivät, oli Lucky Dog vuonna 1917. Laurel ja Hardy sopeutuivat hyvin mykkäelokuviin, sillä molemmat olivat taitavia slapstick-taiteilijoita, ja heidän sanaton vuorovaikutuksensa toistensa ja yleisön kanssa tuli tunnetuksi – Laurelin huuto ja Hardyn alakuloinen katse kameraan aina, kun jokin meni pieleen – ja ne siirtyivät myöhempiin äänielokuviin. He olivat yksi harvoista mykkäelokuvista, jotka siirtyivät 1930-luvulla menestyksekkäästi puhekielisiin elokuviin ja osoittivat olevansa yhtä taitavia myös verbaalisessa sanaleikissä.
1940-1960-lukuEdit
Vuonna 1940 julkaistiin Laurelin ja Hardyn Saps at Sea, heidän viimeinen elokuvansa pitkäaikaiselle tuottajalle ja yhteistyökumppanille Hal Roachille. Myöhemmin heidän suosionsa laski. 1940-luvun Amerikassa kaksikko pysyi elokuvissa vetonaulana ja kehittyi ”buddy movie” -genreksi, kun Abbott ja Costello siirtyivät näyttämöltä valkokankaalle ja ensimmäinen Bob Hopen ja Bing Crosbyn Road to… -sarjan elokuva vuonna 1940. Muita näytöksiä seurasi. Esimerkiksi Dean Martinin ja Jerry Lewisin ensimmäinen parivaljakko esiintyi vuonna 1946. Samoihin aikoihin The Bickersons tuli radiossa suosituksi. Mel Brooks ja Carl Reiner aloittivat 2000 Year Old Man -levytykset ja niitä seuranneet televisioesiintymiset vuonna 1961. Genre on jatkanut olemassaoloaan elokuvissa samalla kun se siirtyi menestyksekkäästi radioon ja myöhemmin televisioon The Smothers Brothersin ja Rowan and Martin’s Laugh Inin kautta.
Britanniassa kaksoisnumerot rajoittuivat teattereihin ja radioon 1950-luvun loppupuolelle asti, jolloin kaksoisnumerot, kuten Morecambe ja Wise sekä Mike ja Bernie Winters, alkoivat hiljalleen siirtyä televisioon varieteeohjelmissa, kuten Sunday Night at the London Palladium. Nämä esitykset pääsivät oikeuksiinsa 1960-luvun puolivälissä ja lopussa. Kun Morecambe ja Wise lyöttäytyivät yhteen kirjailija Eddie Brabenin kanssa, he alkoivat määritellä uudelleen, mitä kaksoisnumerolla tarkoitettiin, ja Wise, suoraviivainen mies, kehittyi omaksi koomiseksi hahmokseen. He tarjosivat kaksoisnumeroille linkin musiikkisalin ja modernin komedian välille. Morecambe ja Wise sekä Wintersin veljekset nauttivat leikkisästä kilpailusta – Winters pilkkasi Morecamben ja Wisen pientä etumatkaa Morecambeen ja Wiseen nähden suosiossa, kun taas Morecambe vastasi kysyttäessä, mitä hänestä ja Wisestä olisi tullut, jos he eivät olisi olleet koomikoita, ”Mike ja Bernie Winters”.
Kautta 1960- ja 1970-lukujen perinteistä kaavaa hylkäsivät The Two Ronnies, joka luopui kokonaan heteromiehen tarpeesta, sekä Peter Cook ja Dudley Moore, kaksi Oxbridgen koulutuksen saanutta koomikkoa, jotka käyttivät kaksoisnumeroa satiirin ja särmikkään komiikan esittämiseen.
1970-luku Muokkaa
Kansainvälisesti suosituin kaksoisnumero 1970-luvulla oli italialainen kaksikko Terence Hill ja Bud Spencer. Parivaljakko oli jo 1960-luvulla tehnyt yhdessä kolme peräkkäistä westerniä, mutta neljännessä elokuvassaan (He kutsuvat minua Trinityksi, 1970) he käänsivät esityksensä kohti slapstickia, ja menestys oli massiivinen.
Kevyttä viihdettä Britanniassa 1970-luvulla hallitsivat Morecambe ja Wise, jotka nauttivat vaikuttavista katsojaluvuista erityisesti jouluisten erikoislähetystensä aikana. Vaikka Mike ja Bernie Wintersin suosio laski, The Two Ronniesin menestys kasvoi, kun taas Peter Cook ja Dudley Moore tuottivat satunnaisesti kiitosta, erityisesti heidän kiistanalaiset äänityksensä Derek ja Clive -nimellä vuosina 1976-1978.
1970-luvun puolivälissä ja loppupuolella amerikkalaiset kaksoisnumerot nousivat uudelleen esiin. Blazing Saddles (1974) sisälsi Mel Brooksin ja Harvey Kormanin ikimuistoisen esityksen (jotka myöhemmin lyöttäytyivät uudelleen yhteen Brooksin vuoden 1981 seuraajaelokuvassa History of the World, Part I). Saturday Night Live, joka esitettiin ensimmäisen kerran vuonna 1975, tarjosi koomikoille mahdollisuuden esiintyä sketseissä kaksoisnäyttelijöinä ja tekee niin edelleen. Siellä Dan Aykroyd ja John Belushi hioivat hahmonsa The Blues Brothers, jotka vedettiin pian kuuluisuuteen vuoden 1980 samannimisessä buddy-elokuvassa. Myös Gene Wilder ja Richard Pryor aloittivat 1970-luvulla menestyksekkäiden buddy-elokuvien sarjan. Cheech & Chong saavutti myös massiivisen suosion tänä aikana.
Toisinaan heteromies/hauskamies-dynamiikka esiintyi yllättävissä yhteyksissä sellaisten hahmojen välillä, joita ei tavallisesti pidetä koomikkoina. Tämä näkyi usein James T. Kirkin (William Shatner)/Mr. Spockin (Leonard Nimoy) suhteessa useissa alkuperäisen Star Trek -sarjan jaksoissa.
1980-lukuEdit
Morecambe ja Wise olivat hallinneet brittiläistä kevyttä viihdettä koko 1970-luvun, mutta heidän läsnäolonsa hiipui 1980-luvun alussa. Kun Morecambe kuoli hetki sooloesityksensä päätyttyä vuonna 1984 (hänen viimeiset sanansa olivat: ”Olen iloinen, että se on ohi”), brittiläisen komedian rakastetuin kaksoisnumero päättyi, ja useita uusia esityksiä syntyi. Nämä kaksi erilaista ryhmää eivät olisi voineet olla erilaisempia.
Not the Nine O’Clock Newsin, The Young Onesin ja ”vaihtoehtoisen komedian” läpimurron myötä televisioon tulivat French ja Saunders, Fry ja Laurie, Rik Mayall ja Ade Edmondson, Hale ja Pace sekä Smith ja Jones. Nämä särmikkäämmät koomikot olivat räväkämpiä ja karkeampia – komedian vastaus punkrockille. He kehittivät Peter Cookin ja Dudley Mooren satiiria ja mauttomuutta Morecamben ja Wisen ja The Two Ronniesin lempeämmän huumorin sijaan. Itse asiassa Smith ja Jones osoittivat räikeää piittaamattomuutta edeltäjiään kohtaan ja pilkkasivat avoimesti Two Ronniesia (tämä saattoi olla osasyynä siihen, että Ronnie Barker päätti vetäytyä komediasta 1980-luvun lopulla.)
1990-luku – nykypäivä Muokkaa
1990-luvun alkupuolella komediasta tuli Isossa-Britanniassa ”uusi rokki ja rulla”, mikä näkyi olennaisesti Newmanin ja Baddielin sekä Puntin ja Denniksen työskentelyssä sarjassa The Mary Whitehouse Experience. Erityisesti Newman ja Baddiel symboloivat tätä rock and roll -asennetta esiintymällä kaikkien aikojen suurimmalla brittiläisellä komediakeikalla Wembley Arenalla. Tämä toi mukanaan jännitteitä. Newman ja Baddiel riitaantuivat Puntin ja Dennisin kanssa, koska he eivät halunneet jakaa ruutuaikaa ensin heidän kanssaan ja sitten keskenään. David Baddiel muodosti myöhemmin toisen menestyksekkään kaksoisnumeron Frank Skinnerin kanssa.
1990-luvulla alkoi myös yksi komedian oudoimmista mutta menestyneimmistä kaksoisnumeroista, Reeves ja Mortimer. He purkivat samaan aikaan kevyttä viihdettä ja kunnioittivat monia klassisia kaksoisnumeroita (Vic Reeves teki jopa Eric Morecambe -imitaation Vic Reeves Big Night Out -ohjelmassa). He käyttivät samanaikaisesti hyvin omituista, omintakeista huumoria ja perinteisiä kaksoisnumeron perusasioita (myöhempinä vuosina he tukeutuivat yhä enemmän väkivaltaiseen slapstickiin).
Toinen 1990-luvun puolivälissä ja loppupuolella esiin noussut kaksoisnumero oli Lee & Herring, joka yhdisti klassisen persoonallisuuksien yhteentörmäyksen (alavireinen ja rationaalinen Lee vastakohtana tarmokkaalle ja lapsekkaalle Herringille) hyvin ironiseen, usein satiiriseen huumoriin.
Vuosikymmenen jälkipuoliskolla esiintyivät myös Adam ja Joe, joiden pienen budjetin omaehtoisesti tuottama Channel 4:n sarja The Adam and Joe Show oli hyvin terävä yhdistelmä tv- ja elokuvaparodioita ja satiirisia katsauksia nuorisokulttuurin eri elementteihin.
Intialaisessa elokuvassa oli myös osansa kaksoisnumerosta, sillä tamilielokuvan koomikot Goundamani ja Senthil tekivät yhteistyötä useissa elokuvissa koko vuosikymmenen ajan, samoin Kota Srinivasa Rao ja Babu Mohan Telugu-elokuvassa.
Sri Lankan elokuvassa kuuluisa kaksoisnumero löytyy koomikoilta Bandu Samarasinghe ja Tennison Cooray, jossa he olivat Sri Lankan kaupallisen elokuvateollisuuden uranuurtajia 2000-luvulla.
Mitchell ja Webb ovat toinen 2000-luvulta lähtien menestynyt kaksoisnumero, jolla on useita sketsisarjoja sekä radiossa että televisiossa ja joka näyttelee myös palkitussa komediasarjassa Peep Show.
>Vähemmistö 2000-luvun alkupuolen menestyneimmistä kaksoisnumeroista ottaa vaikutteita Reevesin ja Mortimerin johtaman kaksoiskomedian oudommasta kannasta. Myös Matt Lucas ja David Walliams, jotka olivat aiemmin työskennelleet Reevesin ja Mortimerin kanssa, ottivat vaikutteita Two Ronniesista. Myös The Mighty Boosh leikitteli kaavalla, mutta pysyi pohjimmiltaan perinteisenä. Toinen suosittu nykyinen kevyt viihde/esitelmäkomedian esitys on Ant & Dec, joka on hyvin yksinkertainen mutta tehokas esimerkki kaksoisnäytelmästä.
Vuoden 2012 alussa koomikot Keegan-Michael Key ja Jordan Peele esiintyivät sketsikomedian tv-ohjelmassa nimeltä Key & Peele, jota esitettiin Comedy Centralilla.
Monet nykyajan YouTube-kanavat käyttävät tätä trooppia mielellään hyväkseen. Esimerkkeinä mainittakoon Smosh, Dan ja Phil, Game Grumps sekä Rhett ja Link YouTube-kanavalta Good Mythical Morning,